Kuura kulki vielä kerran puuaitaisen tarhan ympäri ja varmisti, että sähkölanka kiersi koko aitauksen. Jännitys kipristeli vatsassa ja oli todella hankalaa keskittyä vain odottamiseen. Nainen otti yhdestä tolpasta kiinni ja kokeili heiluttaa sitä. Tukeva puu oli upotettu syvälle maahan, eikä se antanut myöden Kuuran hermostuneesta nykimisestä huolimatta. Tarhan tarkastuksen jälkeen Kuura avasi sen portin valmiiksi. Hän oli jo tovi sitten laittanut sen kiinni yhdellä puomilla ja sitten kahdella. Nyt portti oli taas kokonaan auki ja nainen varmisti vielä portin niin, ettei siitä sojottanut mitään puomia ulos. Huokaisten nainen potkaisi maata ja pölläytti pienen tomupilven.
Kuura vilkaisi puhelintaan sadannen kerran vain todetakseen ettei kello liikkunut vieläkään. Nuo typerät digitaaliset numerot eivät suostuneet päivittymään. Huokaisten hän siirtyi kohti tallia. Rakennus oli vanha, kivi- ja puurunkoinen ja turvekattoinen. Katosta sojotti pitkää kuivaa heinää ja sammaloitunut vihreä loi kauniin kontrastin. Tallin sisätiloja oli remontoitu rankalla kädellä Kuuran saapumisensa jälkeen. Aiemmin navettana toimineeseen tilaan oli saatu mahtumaan kahdeksan melko tasakokoista karsinaa. Tallin sisäseinät olivat saaneet uuden vaalean sävyn ja kattoon oli asennettu uusia valaisimia. Ennen hyvin pimeä tila yllätti varmasti valoisuudellaan.
Karsinat olivat kuin tilkkutäkki: ne oli koottu eriparisista kierrätysmateriaaleista, joita oli kerätty niin tilan muusta remontista kuin hankittu käytettynä naapureilta tai verkkokirppareilta. Tallin perällä oli pieni huone varattuna varusteille. Tila oli ahdas ja sinne oli ollut haastavaa keksiä ratkaisut, jolla kaiken saisi mahtumaan. Toistaiseksi tila oli kelvollinen, mutta Kuura oli harkinnut varusteille erillisen konttiratkaisun tai muun vastaavan tapaisen tuomista tiluksille. Tallista oli vaikeaa löytää enää yhtään ylimääräistä neliötä.
Jokaisen karsinan oveen Kuura oli asettanut perinteiset liitutaulut. Vaikka suurinosa olikin vielä tyhjänä, kahdessa niistä luki jo jotain. Lähimmän karsinan ovessa luki yksinkertaisin tikuin ”Inger” ja sen omisti varmajalkainen, iäkkäämpi islannishevostamma. Inger oli Kuuran ensimmäinen oma hevonen ja unelmien täyttymys. Sen hän oli ehtinyt omistaa jo seitsemän vuotta. Hän oli kuitenkin hetken ehtinyt miettiä tamman kohtaloa, kun Sveitsiin muutto oli varmistunut. Lopulta byrokratian tavaamisen jälkeen hän oli päätynyt tamman lennättämiseen mukanaan ja kyllähän Ingerin vaalea ruunikon väri sointui vuoriston maisemaan upeasti.
Toisessa ovessa luki ”Pontus” paljon enemmän kaunokirjaimin tehtynä. Clydesdalenhevos ruuna ei nimestään huolimatta ollut Suomesta kotoisin tai matkannut yksilö. Eikä ruuna ollut edes Kuuran oma, vaan parin kilometrin päässä asuvan iäkkäämmän pariskunnan. Talon rouva, Friede Hover, rakasti suomen kieltä ja hevosia todella paljon. Hän oli Suomessa vieraillessaan ostanut, niin huvittavalta ja ihastuttavalta kuin se kuulostikin, vanhoja Villivarsa lehtiä kirpputorilta. Hän oli ahkerasti kääntänyt lehteä omalle kielelleen ja lopulta nimennyt oman hevosensa lehdestä löytämällään nimellä. Frieden iloisuus ja vieraanvaraisuus olivat yksi asia, johon Kuura oli aikanaan ihastunut tultuaan katsomaan tilaa ensimmäisen kerran. Friede ei ollut paljoa kainostellut, vaan oli kantanut pullaa jo silloin Kuuran eteen.
Se, miten Pontus oli päätynyt Kuuran luokse, oli oikeastaan Ingerin ansiota. Tamma oli käytännössä päättänyt adoptoida ruunan eikä Friede tai Kuura ollut voinut sanoa poikkipuolista sanaa. Kuura ja Inger olivat käyneet Frieden kanssa pari kertaa maastoilemassa yhdessä. Inger oli heti tykästynyt Pontukseen eikä mennyt kauaa, että ruuna alkoi karkailla parin kilometrin päähän tamman luokse. Kuura oli melkein 100 % varma, että hevoset olivat keskenään sopineet siitä, kumman luokse kannatti yrittää muuttaa ja lopulta oli päädytty Kuuran tiluksiin. Inger osasi olla aika veikeä tapaus.
Lopulta Kuura oli kävellyt naapuriin hattu kourassa ja esittänyt ideansa pitää hevoset Winterhufissa. Friede oli vain kohauttanut harteitaan nauraen ja tuumannut, että olkoon sitten. Kuuran ei ollut tarvinnut edes kysyä kulujen korvaamisen perään, kun rouva oli todennut maksavansa ruunan juoksevat menot tietenkin itse ja antoi vielä kohtuullisen korvauksen hevosen ylläpidosta. Ei Kuura olisi edes kehdannut pyytää niin paljoa, koska koko soppahan oli periaatteessa Ingerin vika. Mutta Kuura oli iloinen, ei tilan pitäminen yksin aina herkuinta hommaa ollut.
Yhtäkkiä ulkoa kuului auton torven ääni. Kuura säpsähti hieman, mutta hymy kipusi hänen huulilleen. Oli aika ottaa ylämaanhevos ruuna Tarantella vastaan!